Ihan tavallisen päivän, tavallisena hetkenä
Sulaudun hetkessä kaikkeuteen, olen yhtä aikaa meret, järvet ja joet, virtaan, kuohun ja lainehdin. Olen valtoimenaan syöksyvä vesiputous, räystään reunalta tippuva pisara, katuojan hiljaa seisova vesi.
Levittäydyn upeina rantoina silmän kantamattomiin, olen osa jokaista hiekan jyvää.
Olen rutikuiva aavikko, runsauttaan pursuava hedelmätarha, lainehtiva viljapelto.
Olen auringon lämpö ja jäätyvä maa.
Olen universumi, tähdenlento, galaksien muodostelma.
Kuinka koskaan voisin kokea epätoivoista tarvetta olla jossakin tai jokin.
Olen saalistava leijona, maan uumenissa möyrivä matonen, villinä laukkaavien hevosten lauma, häkkiin suljettu lintu.
Olen jokaisen olennon ytimessä, ei erottelua, ei inhoa, ei ihailua. Olen kadulla itseään piikittävä nuori poika, olen toisaalla majassa yhdeksättä lasta synnyttävä nainen, kadulle nukahtanut likainen lapsi, olen vankilassa viruva murhamies, olen tuomari, olen miljonääri, olen siistijä sairaalan käytävällä, olen Himalajalla meditoiva joogi. Olen jokaisen olennon ytimessä, ei erottelua, ei inhoa, ei ihailua.
Kuinka koskaan voisin vihata mitään tai ketään
Kuinka koskaan voisin olla ruma tai kaunis, kaikki on niin paljon enemmän
Kuinka koskaan voisin olla valo tai pimeys, olen kaikki sävyt.
Kun katsot maailmaa, toista ihmistä, kaikkia elämän kerroksia, näetkö itsesi heijastuksena kaikessa ja kaikkialla?
Kaikki on tässä, olemisen tilassa, mielen, sanojen ja älyn tuolla puolen.
Minä rakastan sinua
K