Sain jutella hetken itse Tuomion kanssa, kirjoitin kohtaamisesta.
Istuin vanhan kaatuneen puun rungon päällä, katsellen metsäaukiota. Kuu valaisi pehmeästi maisemaa. Silitin lempeästi puun vanhaa karheaa pintaa ja kiitin ystävyydestä, jota metsä aina tarjoaa kulkijalle. Halusin tutkia hiljaisuudessa sisintäni, hyvin rehellisesti.
Pohdin erästä tilannetta ja koin syvää myötätuntoa niin uhria, kuin tuomittua kohtaan. Tunsin molempien osat syvällä omassa itsessäni. Havaitsin kuitenkin tarvetta tuomita niitä, jotka tuomitsivat tuomitun, tämä teki oloni levottomaksi. Tein harjoitusta, jossa palasin yhä uudelleen ja uudelleen läsnäolon tilaan ja tarkkailin mieleni liikkeitä. Aina, kun palasin läsnäoloon ja tarkkailuun, näin selkeästi kaikki osapuolet itsessäni ja, kun ajatukset ottivat vallan, selkeys hävisi sumun peittoon.
Kuulin viereltäni pehmeän, soinnikkaan äänen sanovan, ”rakas tyttäreni”.
Viereeni oli istahtanut erittäin suoraryhtinen ja ylvään näköinen henkilö. Hänestä huokui voimaa ja samaan aikaan jonkinlaista, ehkä oikea sana olisi, nöyryyttä. Hän käänsi sitten katseen minuun ja sanoi uudelleen ”rakas tyttäreni, arvaatkin jo ehkä, kuka olen”. Katse huokui syvää myötätuntoa. Kyyneleet nousivat silmiini, koska katseessa oleva voima oli hyvin kaunis ja kosketti sydäntäni. Ymmärsin, että itse TUOMIO oli tullut tapaamaan minua. Hän jatkoi puhettaan ”Vedit tänään minut puoleesi, koska kuulin sydämesi syvän kutsun. Olet kulkenut tähän päivään, tähän kohtaan, lukuisten kokemusten kautta. Eivätkä ne kokemukset ole syntyneet yhden aikakäsityksen kuluessa.”
Kuluva hetki tiivistyi välillämme. Tunsin, miten hengitys liikkui kehossani, aistin tuulen kulkevan iholla, tiedostin jalkojeni painautuvan vasten maan viileyttä. Rauha ja kiitollisuus täyttivät olemukseni.
Tuomio, kuin lohduttaen, silitti hiuksiani ja vain antoi ajan olla.
Hän alkoi puhua. ”Minulla on kahdet kasvot, minä olen jokaisessa ihmisessä. Olen se, joka tuomitsee ja se, joka tulee tuomituksi. Kun tämä kiertokulku on tapahtunut riittävän monta kertaa, ihminen lopulta kykenee asettumaan toisen asemaan, näkemään kahdet kasvot itsessään. Maailma tarjoaa vain näyttämön, joka heijastaa jokaisen sisäistä maailmaa.
Ihminen alkaa ajan saatossa nähdä kirkkaasti, miten osat kääntyvät. Eilisen ystävä, selkään taputtaja on huomenna se, joka sylkee syytöksen sanoja. Toisaalta sinä, joka tänään kannustat ja ihailet, huomenna käännät selkäsi, koska joku ei enää täytä odotuksiasi. Mitä tahansa voi tapahtua seuraavassa hetkessä.
Tuomitessa ihminen nostaa itsensä toisen yläpuolelle, koska sitä minä teen ihmisessä. Kun ihminen tuomitsee toisen, hän irrottaa itsestään palan, jota ei halua nähdä osana itseään, koska pelkää. ”Minä olen parempi.” ”Minussa ei ole tuota pahuutta”. Tuo ihminen ei ansaitse rakkauttani, hän on vääränlainen. Kun pelon, oman pimeyden pukee ”hyvän viittaan”, on pimeys saatu työnnettyä käsivarren mitan päähän. ”Katsokaa, minä olen hyvä”.
Toisaalta annan aika ajoin ihmiselle kokemuksen siitä, miten osat voivat kääntyä. Eilisen tuomitsija on tämän päivän tuomittu. Se tekee kipeää.
Lopulta ihminen nöyrtyy elämän, itsensä edessä. Syntyy syvä myötätunnon ja rakkauden kokemus omaa itseä kohtaan, joka näyttäytyy kykynä tuntea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan, riippumatta ulkoisista olosuhteista, ilman ehtoja. ”
Katselimme molemmat ajattoman hetken kuuta, joka liikkui hiljaa omaa kiertokulkuaan. Hengitimme yhdessä maailmankaikkeutta ja annoimme sanoille aikaa laskeutua.
Miten sitten ihmisen pitäisi suhtautua tuomittuun, kysyin?
”Kun ihminen kohtaa toisen ihmisen myötätunnolla, nöyryydellä ja rakkaudella, syntyy todellista näkemistä ja kuulemista. Kun kohtaamme maailman, toisen ihmisen, näistä tunteista käsin, on se syvästi parantavaa. Kun saamme osaksi rakkautta ja myötätuntoa, se herättää hiljaisen prosessin oman itsen sisällä. Ihminen alkaa tuntemaan itsesään näitä tunteita, myötätuntoa ja rakkautta. Kun ihminen tuntee näitä tunteita itsessään ja itseään kohtaan, hän jakaa kokemusta eteenpäin. Jokainen ihminen, jonka sisällä kasvaa rakkaus ja myötätunto, kohtelee itseään, maailmaa ja toisia ihmisiä syvällä kunnioituksella.” Tuomio päätti puheensa, kohottaen katseensa kohti taivasta, jossa nyt näkyi kuun lisäksi, kirkkaana tuikkivat tähdet.
”Ymmärrän, että sinun tehtäväsi Tuomio, on nopeasti katsottuna julma ja kova, mutta lopulta täynnä syvää rakkautta”.
Hänen olemuksensa huokui suunnatonta lämpöä. Tunsin, miten jokin sydämessäni liikahti ja näin kirkkaasti, miten tuomitessani niitä, jotka tuomitsevat, on minussa kohta, jota en halunnut nähdä itsessäni. Siellä oli pelkoa tuomituksi tulemisesta, kovuudesta ja julmuudesta. Toisaalta en halunnut nähdä itsessäni tuomitsijaa.
Tunsin, miten polveni taipuivat, pyysin anteeksi ja kiitin sydämessäni. Rakkaus ja myötätunto tulvivat sydämeeni. Näen kirkkaasti ja selkeästi jokaisen osana itseäni, rakkautta.
Minä Rakastan sinua.❤️