Kosketus käveli hiljaa sairaalan käytävää. Se oli juuri poistunut huoneesta, jossa saattohoito oli tuotu viimeiseen päätökseen. Kosketus oli ollut paikalla ja antanut kaikkensa pois lähtevän vuoteen vierellä. Se oli ollut läsnä, kun vaimo oli suudellut viimeisen hitaan ja kauniin jäähyväissuudelman rakkaansa otsalle, antanut kyyneltensä koskettaa, niin tuttua, jo viilenevää ihoa. Kosketus toivoi, että leskirouvalla, olisi läheisiä, jotka ottaisivat hänet syleilyynsä, lohduttaisivat, että vielä vuosienkin päästä, hän saisi Kosketuksia osakseen.
Kosketus tunsi sitten jokseenkin raa`an kutsun ja se tempautui toisaalle. Paria tuntia myöhemmin hän istahti nääntyneenä ulkorappusille hengähtämään. Kosketuksen ilta oli ollut hirveä. Se tuli ihmisten luota, jossa sitä ei kunnioitettu lainkaan.
Se minkälainen hän oli missäkin tilanteessa, oli kiinni häntä käyttävästä ihmisestä. Hänen oli mukauduttava siihen, miten kukin häntä käytti. Raskaita olivat ne hetket, kun ihminen oli etääntynyt kauas sydämestään. Silloin hän oli vain riepoteltavana. Ihminen tuhosi ja käytti tuolloin väärin hänen lahjaansa, joka olisi voinut olla kaunis ja valtavan hyvää tekevä.
Häntä pelotti kiireiset ja väsyneet ihmiset toistensa arjessa. Etenkin niiden kohdalla, jotka tarvitsivat fyysistä hoivaa. Silloin, usein tarkoituksettomasti, kädet saattoivat olla kovat ja huolimattomat. Kosketus mietti sitä, miten eritavoin hän jäi viipymään iholle.
Se, että saa osakseen kauniita rakkauden ja kunnioituksen täyteisiä Kosketuksia, sillä on valtava merkitys ihmiselle.
Kosketus mietti ihmisen katsetta ja sitä, miten hän oli katseessakin Kosketuksena. Mietti sitä, miten ihminen voi katsoa toista, täysin vailla arvostelua, vailla vaatimuksia, vailla odotuksia, vain katsoa ja antaa katseen koskettaa, antaa kaiken olla juuri niin kuin on. Sellainen katse on upea ihmisyyden kosketus.
Äänessäkin olen Kosketuksena. Toisinaan minua käytetään armottomasti, kovaa, kuin lyöden. Kun saan hyväillä toista ihmistä äänessä, olen lämmin, pehmeä ja kaunis, kosketan sydämestä sydämeen. Mikä sydämestä nousee, se kulkeutuu ääneen ja sen sävyihin.
Kosketuksen olo alkoi rauhoittumaan hiljalleen, siinä rappusilla istuessa. Häneen vaikutti kaikki se hyvä maailmassa, kaikki ne ihmiset, jotka auttoivat häntä hänen työssään. Hänen hartiansa laskeutuivat ja hän hengitti hitaammin ja pidempään, tuntiessaan kaikkien miljoonien ihmisten sydämen kosketuksen itsessään.
– Minä olen yksi kauneimmista lahjoista, jonka voit toiselle antaa, Kosketus kuiskasi yötuuleen.
Jokainen meistä on kosketusta vailla joskus, jossakin elämänsä vaiheessa.
Kun kosketat toista ihmistä,
lapselle vaatteita pukien, kiireisessä päiväkodin arjessa,
vanhusta kotihoidon viivähtävissä hetkissä,
ohimennen työkaverin olkapäätä sipaisten,
rakastettusi ihoa hyväillen,
koskaan, ei kosketus ole itsestäänselvyys.
Pienikin, tarkoitukseton töytäisy, voi olla toiselle viikkojen, jopa vuosien ainoa kosketus.
Meidän, sinun ja minun kehossa on kaikki elämän muistot, eletyt hetket, surut, taistelut, riemut ja rakkaudet. Kun kosketat, mistä tahansa syystä toista ihmistä, kosketa rakkaudella, syvällä kunnioituksella.
Rakkauden, kunnioituksen ja välittämisen antaminen maailmaan, on minun työni, mutta minä tarvitsen siihen sinua.
Rakkaudella,
sinun oma Kosketuksesi