Petra, 51 

Elämä kuljetti eteenpäin.

 

Noin kaksikymppisenä tapahtui jotakin, jota Petra kuvaa elämänsä ensimmäiseksi suureksi heräämiseksi. Hän oivalsi, ettei elämä ehkä olekaan vain tämä näkyvä pinta. Ajatus jälleensyntymästä muutti hänen maailmankuvansa.

 

Tunne ravisteli niin voimakkaasti, että kyyneleet virtasivat pitkään.

 

Maailma alkoi näyttää erilaiselta.

 

Ei siksi, että mikään ulkopuolella olisi muuttunut, vaan siksi, että jokin hänen tavassaan nähdä muuttui.

 

Sitten hänestä tuli äiti.

 

Viisi kertaa.

Jokainen lapsi toi mukanaan uudenlaisen vastuun, mutta myös uudenlaisen rakkauden. Petra kuvailee odotusaikaa ja sitä hiljaista ihmetystä siitä, millainen sielu on syntymässä tähän maailmaan.

 

Äitiys muutti häntä ehkä enemmän kuin mikään muu. Petra kertoo myös siitä, kuinka merkitykselliseltä ja helpottavalta on tuntunut, ettei vastuuta ole tarvinnut kantaa yksin. Elämässä on ollut kaksi vastuunkantajaa.

 

Elämän varrelle on mahtunut myös kuolemaa ja luopumista. Hetkiä, jolloin oma suru piti siirtää syrjään, jotta pystyi kannattelemaan muita.

 

Myöhemmin Petra ymmärsi, ettei suru katoa odottamalla.

 

Se haluaa tulla kohdatuksi.

 

Surun siirtäminen johonkin myöhempään, ”parempaan” hetkeen ei lopulta ollut hyvä ratkaisu.

 

Hengitämme ja katselemme järvelle. Puhutut sanat saavat hetken laskeutua.

 

Myös lasten sairastumiset ovat muuttaneet Petran suhdetta elämään. Hän alkoi pohtia yhä enemmän sitä, mitä laitamme kehoomme, mitä päästämme luontoon ja miten voisimme elää puhtaammin ja lempeämmin sekä itseämme että luontoa kohtaan.

 

Kemikaaliton elämä on tullut hänelle hyvin merkitykselliseksi.

 

Kun kysyn Petralta, mikä elämässä on ollut vaikeaa, vastaus tulee epäröimättä.

 

– Kyllä se on ollut mulle vaikeaa, myöntää olevani väärässä.

 

Myös tätä aikaa on välillä vaikea hyväksyä. Digitaalinen maailma ja ihmisten elämän täyttävät älylaitteet tuntuvat Petrasta vierailta.

 

– Se tuntuu niin elämästä ja luonnosta vieraannuttavalta, Petra sanoo ja huokaisee hiljaa.

 

Yksi merkittävimmistä käännekohdista Petran omalla matkalla oli kundaliinijoogan löytäminen juuri vaihdevuosien kynnyksellä.

 

Se avasi oven uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa. Samalla vahvistui ymmärrys siitä, ettei ihminen ole vain oman elämänsä sivustakatsoja.

 

Vaan aktiivinen vaikuttaja.

 

Petran kokemus on, että voimme vaikuttaa valtavasti siihen, miltä oma elämä tuntuu, kun otamme siitä vastuun.

 

Kun keskustelumme kääntyy ikääntymiseen, Petra pysähtyy pitkäksi aikaa.

 

Lopulta hän vastaa rauhallisesti.

 

Ikääntyminen ei oikeastaan merkitse hänelle mitään.

 

Enemmänkin se muistuttaa pitämään huolta itsestään. Lepäämään, syömään hyvin, liikkumaan ja kuuntelemaan kehoa.

 

Hän ei usko siihen, että ikä määrittelisi ihmisen voiman. Hän uskoo, että kehossa voi elää vielä sama elinvoima kuin vuosikymmeniä aikaisemmin, jos yhteys siihen säilyy.

 

Keskustelumme kääntyy myös kehoon.

 

Petra kertoo olleensa vasta yhdentoista, kun rinnat alkoivat kasvaa. Samalla muuttui myös tapa, jolla hänen kehoonsa suhtauduttiin. Poikien ja miesten taholta tuli asiatonta huomiota ja käytöstä, joka sai hänet häpeämään omaa kehoaan.

 

Hän oli vasta lapsi.

 

Silti juuri oma keho alkoi tuntua asialta, jota piti piilottaa ja pienentää.

 

Kokemus kulki mukana pitkälle aikuisuuteen. Vuosikymmeniksi Petra oppi pienentämään itseään.

 

Vasta viime vuosina jotakin on muuttunut.

 

Tänään hän sanoo ja hymyilee, ettei enää rakenna kuvaansa sen mukaan, mitä muut hänestä ajattelevat. Sillä ei todella ole enää väliä.

 

Se tuntuu ihanalta.

 

Vapauttavalta.

Kun kysyn Petralta, mitä hän näkee nyt, mitä ei vielä kolmekymppisenä nähnyt, vastaus tulee nopeasti.

 

Pitkä elämänkokemus.
Syvempi itsetuntemus.
Tietoisuus siitä, kuinka paljon voimme vaikuttaa omaan kokemukseemme elämästä.

 

Ja ehkä kaikkein eniten luottamus.

 

Luottamus siihen, että elämä kantaa.

 

– Silloin hain vielä valtavasti hyväksyntää ulkopuolelta. Nykyään en tarvitse sitä enää miehiltä, en keneltäkään.

 

Hän pysähtyy hetkeksi.

 

– Raha ei enää määritä minun arvoani.

 

Lause jää ilmaan. Se ei kuulosta opitulta ajatukselta, vaan vuosien aikana eletyltä oivallukselta.

 

Kysyn, mitä kauneus hänelle tänään tarkoittaa.

 

Petra hymyilee.

 

– Kaikissa ihmisissä on kauneutta. Jokaisella omalla tavallaan. En oikeastaan enää juuri näe rumaa. Kauneus on kaikkialla läsnä.

 

Kuuntelen häntä ja ajattelen, että sama levollisuus välittyy myös Petrasta. Hänen lähellään on helppo olla.

 

Kun puhumme elinvoimasta, vastaus ei liity suorittamiseen.

 

Elinvoima syntyy joogasta, tanssista, luonnosta ja toisinaan voimakkaastakin hengityksestä.

 

– Hengitys on aivan älyttömän nopea tapa nostattaa elinvoimaa. Kaikki, mikä laittaa energian liikkeelle, herättää myös minut eloon.

 

Keho on opettanut hänelle pysähtymään.

 

Kuuntelemaan.

 

Luottamaan siihen, että keho tietää usein ennen mieltä.

 

– Keho on kompassi. Se kertoo, missä ja kenen lähellä on hyvä olla. Jos sitä kuuntelee, se kertoo koko ajan, kulkeeko oikeaan suuntaan.

 

Kysyn vielä, millainen maisema hän itse olisi.

 

– Vesi.

 

Vastaus tulee hetkeäkään epäröimättä.

 

Petra kertoo metsistä, lammenrannoista, omasta puutarhastaan, soista ja Lapin avarista maisemista. Paikoista, joissa hän tuntee olevansa kotona.

 

– Luonto muistuttaa elämästä ja myös kuolemasta. Keväällä puhjetaan kukkaan. Syksyllä lehdet putoavat. Mikään ei ole pysyvää.

 

Luonto muistuttaa elämän jatkuvasta kiertokulusta.

 

Jos Petra voisi sanoa jotakin nuoremmalle itselleen, sanat ovat lempeät mutta määrätietoiset.

 

Pysähdy itsesi äärelle.

Etsi vastauksia sisältäsi, älä ulkopuolelta.

Pidä huolta terveydestäsi.

Kunnioita ja kuuntele kehoasi. Se on temppelisi.

 

Kysyn vielä, milloin hän on tuntenut itsensä kaikkein kauneimmaksi.

 

Hän mainitsee esikoisen odotuksen. Hääpäivän.

 

Sitten tulee vielä yksi vastaus.

 

– Tässä hetkessä.

 

Hän hymyilee.

 

– Saan olla juuri tässä ja nyt. Siinä on jotain todella kaunista.

 

Päivän päätteeksi otamme kuvat.

 

Kuvaaminen ei tunnu Petralle aluksi helpolta. Kameran edessä on vaikea rentoutua, ja huomio kääntyy herkästi siihen, miltä näyttää ja miten pitäisi olla.

 

Yritän auttaa ja ehdotan, ettei hänen tarvitsisi ajatella olevansa kuvattavana. Että hän olisi vain osa ympäröivää luontoa.

 

Ajatus ei oikein löydä paikkaansa.

 

Sitten Petra keksii itse oman tapansa.

 

Hän alkaa ajatella, ettei olekaan kameran edessä poseeraamassa, vaan esittelemässä kuvien kautta ympärillään olevia kauniita paikkoja.

 

Ja se toimii.

 

Huomio siirtyy pois itsestä. Poseeraaminen unohtuu. Kuljemme paikasta toiseen, välillä nauramme ja välillä vain olemme. Tuuli tarttuu hiuksiin ja ympärillä on metsä, kallio ja järvi.

 

Kuvaamisesta tulee leikkiä.

 

Kun kuvat on otettu, istumme vielä hetkeksi alas.

 

Kysyn Petralta, mitä tästä päivästä jäi sydämeen.

 

Hän hiljenee.

 

Silmät kostuvat meillä molemmilla.

 

– Oli tärkeää pysähtyä tämän äärelle.

 

Petra kertoo, ettei arjen keskellä tule pysähtyneeksi katsomaan omaa elettyä elämää tällä tavalla. Mitä kaikkea vuosien aikana on tapahtunut. Mitä on oppinut. Miten itse on muuttunut.

 

Sitten hän sanoo jotain, jonka äärelle ei tarvitse lisätä enää mitään.

 

– Tajuan, että alan oikeasti hyväksyä itseni.

 

 

 

 

 

Karoliina Hallenberg
Vuosien Kauneus