Muistan, miten pienenä tyttönä, seisoin ikkunassa. Rukoilin Jumalaa, että äiti tulee tänään kotiin, että ei ole kuollut. Pelkäsin, jähmettävän kauhun vallassa, odotin, en pystynyt tekemään mitään muuta. Lopulta, kun tunnistin äidin lähestyvän olemuksen, helpotus, rauha, onni, ilo levisi koko olemukseen. Sulatti ja lämmitti pelon ja kauhun pois. Ilta toisensa jälkeen Kuolema, pakotit minut kohtaamaan olemuksesi eri puolia.
En tuntenut sinua silloin.
Tulin teini-ikään ja aloin halveksia sinua. Toivoin usein, että ohimenevä auto olisi pyyhkäissyt ylitseni. Astelin tielle ylimielisenä oman kipuni kanssa. Mietin erilaisia tapoja lopettaa tunne, pelko siitä, että millään ei ole merkitystä. Sinä katselit ymmärtäen tuskaani. Kiitos, että ymmärsit.
Kasvoin, kypsyin ja lopulta koitti päivä, jolloin tulit tapaamaan minua.
Ilmestyit, kulkiessani hiljaisella metsäpolulla. Tunsin yllättäen, rakastavan lämpimän tuulahduksen. Olimme siinä polulla, sanattomassa yhteydessä toisiimme.
Suljit käteni suureen lämpimään kouraan. Rakkaus ja lämpö virtasivat viileään syysilmaan.
Äänesi sointi aikojen takaa, värähteli kaikkialla ympärillä, kehossani, sieluni syvyyksissä. Kyyneleet vierivät ensi hetkestä lähtien. Jokin käsittämätön pohjaton riemu täytti kaiken minussa.
Kuolema alkoi puhua.
”Olen salaisuus, joka on piilotettuna tietoisuuden syvyyksiin.
Tässä maailmanajassa, on vain satunnaisia olentoja, jotka todella elävät.
Hänelle, joka lopulta ottaa elämän vastaan, minä olen lahjoista suurin.
Ihminen nukkuu untaan, usein, kunnes kipu on niin kova, että unessa pysyminen on mahdotonta. Tai kunnes unta on katsellut niin kauan, että sumu alkaa hiljalleen muuttua ohuemmaksi ja lopulta katoaa. Jokainen on nähnyt aamuisen usvan, päivän, joka valkenee kirkkaana ja puhtaana sumun haihduttua. Unen kestolla ei ole väliä. Lopulta uni aina päättyy.
Ihminen, joka lopulta elää, ottaa myös minut lähelle sydäntään, koska minä olen elämä. Olen elämä! En ole sen vastakohta, kuten minut käsitetään. Minä olen aina siellä missä on kuluva hetki.”
Kuolema katseli minua hiljaa, pidellen kättäni lempeästi. Hän sanoi, ”rakas lapseni, anna sanojeni vaipua hiljaisuuteen.”
Suljin silmäni ja kuulin.
”Minä olen se, joka saa sinut läsnä olevassa hetkessä kokemaan elämisen riemun.
Kun rakastut, minä olen hetki, jossa aika pysähtyy, läpi leikkautuu, aistit kirkkaasti ja selkeästi minun läsnäoloni, elämän.
Kun katsot nauravaa lasta ja ymmärrät hetken valtavan arvon. Olen se, joka saa tietoisuutesi hetkeksi avautumaan.
Minä olen läsnä, kun olet valmis nöyrtymään, katsomaan itseäsi, antamaan ja pyytämään anteeksi, hyväksymään elämän sellaisenaan. Mikä rauha sinut silloin valtaa. Olen se, joka saa sinut tuntemaan, että elämässä on jotakin suurempaa, kuin viha ja katkeruus.
Minä olen voima pohjattomassa itkussa, joka kumpuaa sielusi syvyyksistä, puhdistaen, elvyttäen ja lopulta tuoden levon kaiken keskelle.
Minä olen läsnä noissa suunnattoman kauniissa elämisen hetkissä.
Kun ihminen astuu todella kokemaan elämää hetki ja hengitys kerrallaan, hän silloin vasta avautuu ottamaan elämisen arvon sydämeensä.
Ei ole menneisyyttä, ei tulevaisuutta, pelko on sulautunut rakkauteen.
Tarjoilen elämän, jossa yksi päivä on yhden elämän mittainen. Aikaa on silloin riittävästi aina ja joka hetki. Kuluva hetki liikkuu ajasta ikuisuuteen”.
”Rakas lapseni”, Kuolema veti minut itseään vasten, syleilyyn. ”Tässä minä olen, joka hetki sinun lähelläsi, sinun sydämessäsi ja siksi sinä elät, elät kaikkien ajattomien aikojen läpi”.
Lepäsin kaiken keskellä, syvää rauhaa tuntien, Kuolema sydämessäni.
Minä Rakastan Sinua,
K