14.6.2021

Eräänä iltana, kun maailma oli jo hiljentynyt ja olin itseni kanssa yötä kuunnellen, tunsin jonkin oudon tunteen, kokoon puristavan ja pahantahtoisen. Se alkoi hiljaa kuiskia, miten en riitä, enkä tule koskaan riittämään. Se kuiski, miten kannattaisi loukkaantua, vetäytyä kuoreensa, rikkoa ihmissuhteita. Joskus aikaisemmin se kaikki oli tuntunut yltyvänä pahan olon tunteena, kiukkuna, katkeruutena, vihana.

Tarkkailin ihmeissäni ja hiljaa tunteita, jotka nousivat ja laskivat. Samassa ymmärsin, kuka ja mikä tämä tuttu tunne on, ”ahaa, mustasukkaisuus oli tullut vierailulle”.

Tarkastelin henkilö, joka seisoi nyt edessäni. Hänessä oli jotakin hiukan pelottavaa ja samaan aikaan hämmästyttävän kiehtovaa. Hän istui musta hattu päälaella. Hänellä oli erikoinen vanhahtava puku päällä, joka selkeästi oli kuitenkin laadukas ja istui kapean, mutta jäntevän kehon yllä. Oli jollain tavoin hankalaa sanoa, oliko tämä mies vai nainen. Hänessä oli erikoisella tavalla kaikki yhdessä. Viehättävät kasvot, joissa oli herkkyyttä ja samaan aikaan, jotakin kovaa. Voimakkaat poskipäät, joiden yläpuolella kohosi suuret silmät. Pystyin näkemään niissä samaan aikaan pienen pilkkeen ja aavistuksen jotakin hyvin läpitunkevaa. En osannut tulkita, mitä se tarkalleen oli.

En voinut muuta, kuin pyytää vierastani istumaan ja tarjota kahvit. Mustasukkaisuus hieman hämmentyi tästä kutsusta, koska se ei ole tottunut siihen, että hänet kohdataan avoimesti ja suoraan. Otin asian puheeksi. Kysyin, miksi niin itsevarmaksi koettu tyyppi hämmentyy näin pienestä eleestä. Mustasukkaisuus katseli hieman ympärilleen, kuin etsien oliko kuuntelijoita. Sanoin, että ” ei hätää, olemme kahden”. Mustasukkaisuus laski selvästi hartioita ja alkoi rentoutumaan tästä yllättävästä käänteestä. Hän jopa vaikutti siltä, että hiukan nautti, tullessaan tällä tavoin nähdyksi.

Hän sanoi: Tosiaan, en ole tottunut tällaiseen kohteluun. Olen tottunut siihen, että saavun paikalle hiljaa huomaamatta. Tiedän, että olen niin epämukava tunne, että ihmiset pyrkivät välttämään minun kohtaamistani hyvin monin eri tavoin. Usein saan ihmisissä esiin, hiipivän epäilyksen tunteen. Siitä se lähtee nopealla vauhdilla kasvamaan epäluottamukseksi, joka usein purkautuu, joko riitana tai vetäytymisenä. Toisilla voimakkaana syyllistämisenä ja jollain itseinhona tai epävarmuutena. Fyysisenä reaktiona, saan sydämen lyömää nopeammin, mikä hienosti edesauttaa yhdessä katkeruuden kanssa nostattamaan riitaa ja aggressiota. Fyysiset reaktiot ovat oivallinen keino saada ihminen tuntemaan olonsa huteraksi ja tekemään hätiköityjä päätelmiä. Kaikkia näitä reaktioita yhdistää se, että ihminen oikeuttaa käytöksensä tavalla tai toisella. Kertoo itselleen tarinaa, joka tukee epävarmuutta.

Nyökyttelin kuunnellessa, koska tunnistin kaikki piirteet. Pohdin hetken hiljaa, miten käyttäisin tämän ainutlaatuisen hetken ja mahdollisuuden tutustua, tähän niin salakavalasti elämän myrkyttävään vierailijaan.

Kysyin sitten lopulta mustasukkaisuudelta. Oletko pohjimmiltasi paha? Miksi tahdot kylvää niin paljon kipua tähän maailmaan? Mikä sinun tarkoituksesi on?

Mustasukkaisuus katsoi minua suoraan silmiin. Oli minun vuoroni hämmentyä, koska en nähnyt ilkeyttä tai tarkoituksellista pahuutta. Näin syvästi myötätuntoisen katseen, josta hehkui jotakin epätavallisen lämmintä. Tunsin, että katse ikään kuin poltti minusta esiin ja näkyville, omat sisäiset pelkoni ja suruni. Tunsin punan nousevan poskille. Tuntui, kuin jokin osa minusta olisi ollut täysin alaston tuon katseen alla. Samalla tunsin, miten oma sydämeni liikahteli hiljaa, kuin myötätunnon aallot olisivat alkaneet hitaasti kohoilla ja kasvaa.

Mustasukkaisuus alkoi lopulta puhua. Niin sinä tiedät jo, tunnet sen syvällä sisimmässäsi. En ole paha, eikä tarkoitukseni ole tuoda pahuutta maailmaan. Minä saavun hiljaa ihmisten koteihin, elämiin ja ihmissuhteisiin, niin kauan, kuin ihmisessä itsessään on jotakin, minkä pitää tulla näkyväksi. Tulen niin kauan, että ihminen on vapaa. Ilmestyn hetkiin, keskusteluihin ja tilanteisiin, niin kauan, että ihminen ymmärtää, että ei voi hallita mitään, eikä ketään, ei voi omistaa, ei määrätä elämän kulkua. Ilmestyn niin kauan, että ihmisen on lopulta pakko kääntyä, yhä uudelleen tarkastelemaan omaa sydäntä. Niin kauan tulen, että rakkaudettomuuden pelko, hyväksynnän puutteen pelko on nujerrettu.

Mustasukkaisuus jatkoi, pehmeiden sanojen laskeutuessa yöhön. Olen tehnyt työni sinä päivänä, kun ihminen antaa virrata, itse itselleen, rakkauden, hyväksynnän ja luottamuksen, omasta sydämestään. Silloin näen ihmisen astuvan aivan uudenlaiseen vapauteen. Hän ei enää usko, että joku hänen ulkopuoleltaan voi täyttää loputtoman kaipuun johonkin, mistä ei koskaan saa otetta. Juuri, kun luulet saavasi otteen, hetki on ohi.

Rauha ja täyttymys syntyy vain sisältä käsin, omassa sydämessä. Vasta silloin meillä on vapaus. Tämän seurauksena, lopulta kykenemme jakamaan rakkauden toisille, ilman vaatimuksia tai kaupan käyntiä.

Kyyneleet vierivät poskillani, sanojen tipahdellessa sydämeeni, tunnistin matkan jokaisen vaiheen. Jokaisen kivun hetken nuoruudesta tähän päivään, jotka olin matkallani käynyt. Tunsin miten syvä rakkaus ja hyväksyntä kumpusi sisältäni kaikkeen siihen kuka tänään olen, omaan matkaani, sen jokaiseen kipeään kompastumiseen ja sieltä uudelleen nousemiseen.

Mustasukkaisuus tarttui käteeni, tunsin miten lämpö levisi minuun. Istuimme siinä hiljaa, kun hän veti minut pitkään halaukseen. Hän sanoi, että on ollut kaikissa hetkissä mukana, katsonut minua rakastavasti ja vuosien saatossa ollut valtavan ylpeä siitä, miten olen kasvanut ja avannut sydäntäni hiljalleen. Suostunut nöyrtymään ja ottamaan vastuun omista tunteistani.

Halasin häntä lujasti takaisin, kiitin koko sydämestäni, sitä ettei hän ole antanut periksi. Kiitin, että hän oli saattanut minut niin monin eri tavoin uudelleen tämän vaikean tunteen äärelle, koska muutoin en ikinä olisi oppinut, eikä sydämeni olisi avautunut ja kasvanut.

Hän sanoi vielä lopuksi, että mikäli aistin hänen läsnäolonsa vielä tulevaisuudessa ”Muista, että katselen sinua siellä rakastavin katsein”.

Tunsin, että olin vuosien saatossa, tehnyt rauhan itseni kanssa. Tiesin, että, askel askeleeta, meille kaikille kävisi niin.

Minä rakastan sinua <3

K

Joogaohjaaja Karoliina Hallenberg

Olen Karoliina Hallenberg. Jooga on tullut elämääni pienenä tyttönä. Olen harjoittanut joogaa koko elämäni ja ohjannut/opettanut yli 20v.

Mikään harjoitusmuoto ei ole, joogisen polkuni aikana vienyt, niin suurin askelin eteenpäin elämässä, kuin se ajanjakso, jolloin aloin keskittämään harjoitteluni kundaliinijoogaan. Ne muutokset, joita koen itsessäni tapahtuneen sisäisesti, mutta näkyy ulkoisessa elämässä, on enemmän, kuin koko eletyn elämäni aikana. Käsi sydämellä, olen tehnyt paljon työtä itseni kanssa.
Kundaliinijooga tai mikään muukaan jooganmuoto ei ole minulle itsetarkoitus, se on valtava rakkauden työväline, rakkauden polulla. Rakkaus minulle ei tarkoita pakenemista vaikeista tunteista, hetkistä, elämästä "vaaleanpunaisia pilvilinnoja". Se on voimaa, vahvoja selkeitä rajoja ja radikaalia rehellisyyttä itseä kohtaan. Se on kohti menemistä, ei pakenemista. Kun ihminen antautuu rakkaudelle, hän astuu pois pelosta. Pelko on useimpien haastavien tunteiden takana. On mahdollista antutua elämälle hetki ja hengitys kerrallaan. Silti voi toimia varmasti ja selkeästi. Kaikenlaiset tunteet ja ajatukset tulee ja menee, et ole sama asia kuin tunteet ja ajatukset. Hyväksyminen ja antautuminen hetkeen yhä uudelleen ja uudelleen on vastaus kipuun. Tuo kaikki on valtavaa rakkautta.


HUOMIO

Liity sähköpostilistalle

Sähköpostilistalle liittyminen on täysin maksutonta.

>